Kuivahumalointi on herkkä, vaikea ja kiistanalainen laji. Sen tavoite on uuttaa kypsyvään olueen valituille humalalajikkeille tyypillinen fragranssi, mielellään ilman humalan sisältämän viher-aineksen tunkkaista aromia, jota monet kutsuvat "yrttimäisyydeksi" tahi "vihanneksisuudeksi"; tämä tietenkin olettamuksella, että käytetään humalaa, joko käpyinä tai pelletteinä, jälkimmäisen varmaankin ollessa vallitseva käytäntö.
Kuivahumalointiin ja sen onnistumiseen vaikuttaa monta, liian monta muuttujaa, joiden kanssa pitäisi tulla toimeen; ei vähiten käymis- ja varastokäymistankkien tekninen toteutus ja geometria, kuivahumalointilämpötila...
Kuivahumalan kontaktiaika kypsyvän oluen kanssa ei saisi olla liian pitkä. Kun humala on laskeutunut käymistankin pohjalle, ei humalan fragranssia suuressa määrässä olueen enää uuttune, pikemminkin viher-ainekselle tyypillistä aromia, jolla ei ole tekemistä halutun lajikekohtaisen fragranssin kanssa.
Edelleen, makaavassa tankissa, erityisesti pohjalle laskeutuneen, humalan kontaktipinta oluen kanssa on suurempi, kuin kartiopohjatankissa, jossa taas pohjalle vajonneeseen humalaan ja sen sisältämään viherainekseen kohdistuva hydrostaattinen paine on suurempi...
Humalan käpy on mekaanisesti rikkumaton, kun taas pelletti on möyhyä, mitä viherainekseen tulee. Entä kuivahumalointiin käytetyt pelletit, Type 45/90 ja humalan tuoreus jne...
Jos ja kun rakennetaan humalapommia, jommoinen tämä Helsinki-oireyhtämäkin on, kuivahumalointi ymmärrettävästi vaikeutuu entisestään.
Helsinki Syndrome IPAn toivoisi olevan vapaampi kirjoittajan yllä kuvaamasta Vihreän Teen Efektistä, kutsuttakoon sitä VTE:ksi. Uskon, että Sorin kaltaisessa ammattitaitoisessa ja valistuneessa panimossa tehdään kaikki mahdollinen; sikäli kuin se koetaan tarpeelliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti